Nainen ja ääni

Eräs kasvatustieteiden luento Tampereen yliopistossa syksyllä 2012 on painunut pysyvästi mieleeni.

Meitä oli 24 opiskelijaa tuossa luokkahuoneessa: 21 naista ja kolme miestä (olettaakseni*) – eli sukupuolijakauma noudatti alan opiskelijoiden jakaumaa melko hyvin. Aikansa luennoituaan opettaja jakoi meidät kuuteen keskusteluryhmään, joissa jokaisessa oli neljä ihmistä. Sattui niin, että luokan kolme miespuolista opiskelijaa jaettiin kaikki eri ryhmiin. Kuudesta ryhmästä kolmessa oli siis pelkkiä naisia, loput kolme olivat sekaryhmiä.

Keskustelimme aikamme meille annetusta aiheesta, minkä jälkeen opettaja pyysi jokaisen ryhmän vuorollaan valitsemaan jonkun, joka tiivistäisi keskustelun tulokset koko luokalle.

Tapahtui seuraavaa: aina sekaryhmän tullessa vuoroon ryhmän naiset kääntyivät kuin yhteisestä sopimuksesta katsomaan miespuolista opiskelijaa. Painostavan hiljaisuuden vallitessa, odottavien katseiden alla, nämä miehet sitten joutuivat ottamaan roolin ryhmänsä tuntojen tulkkeina.

Oma ryhmäni oli viimeisenä sekaryhmänä vuorossa. Myös minun ryhmässäni muut naiset kääntyivät katsomaan miestä. Otin puheenvuoron ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään. Röyhkeästi, myönnettäköön.

 

Lopputulos oli, että kahdessa ryhmässä tuotokset esitteli mies, neljässä taas joku naisista.

Ei tarvita kovin korkean tason matematiikkaa, jotta havaitaan naisten puheajan tuon ryhmätehtävän purussa olleen mitätön verrattuna heidän suhteelliseen osuuteensa opiskelijoista. Naisten osuus opiskelijoista oli 87 %, heidän osuutensa puheesta 67 %. Miesten osuus opiskelijoista oli vastaavasti 13 % ja osuus puheesta 33 %. Yksittäisen miesopiskelijan mahdollisuus päästä ääneen oli yli kolminkertainen (2/3) verrattuna yksittäiseen naiseen (4/21). Ilman itsekästä toimintaani se olisi ollut seitsenkertainen.

Puheenvuorojen epätasainen jakautuminen ei johtunut siitä, että miehet olisivat olleet pätevämpiä, älykkäämpiä tai kokeneempia opiskelijoita, parempia puhujia tai vahvemmin perillä käsiteltävänä olevasta aiheesta. Ainoastaan sukupuolittuneet, tiedostamattomat luokkahuonekäytännöt varmistivat miesten yliedustuksen puhujien määrässä.

 

No mitä haittaa tästä sitten on? Eikö ole ryhmän jäsenten oikeus antaa puheenvuoro haluamalleen henkilölle?

On toki. Mutta he saattavat huomaamattaan myös tehdä hallaa itselleen.

On ongelma, mikäli vain yhdenlaiset ihmiset keräävät kaiken kokemuksen puhumisesta, esiintymisestä ja niiden mukanaan tuomista onnistumisen kokemuksista. Se tarkoittaa, että muut jäävät ilman mahdollisuutta kehittää itseään ja osaamistaan. On myös ongelma, mikäli vain yhdenlaiset ihmiset esiintyvät alojensa asiantuntijoina. Se vaikuttaa näkemyksiin siitä, mitä asiantuntijuus on ja kenelle se kuuluu.

En myöskään usko, että edustuksellinen demokratia voi toimia, mikäli kansanryhmät eivät itse edusta itseään. Tämä on ongelmista suurin. Jos annamme itsemme kuvitella, että pätevyys on sukupuolesta kiinni, vaiennamme monen muunkin äänen kuin vain omamme.

 

Yllä kuvailemani tapaus syöpyi mieleeni ehkä juuri siksi, etten ollut aiemmin kiinnittänyt mitään huomiota siihen, miten suuria eroja miesten ja naisten saamassa ja ottamassa puheajassa on.

Sen jälkeen olen kuitenkin havainnut saman ilmiön kymmenissä eri tilanteissa. Jokaisessa lukupiirissä ja keskustelutilaisuudessa, johon olen osallistunut, vähintään yksi nainen kertoo olevansa paikalla “vain kuunteluoppilaana”. Lähes jokaisesta kaveriporukasta löytyy nainen, joka vetoaa tietämättömyyteensä, jottei joutuisi lausumaan mielipiteitään miesten kuullen – mutta naisten kesken saattaakin spekuloida samoista aiheista. Helvetissä on hyytävä keli sinä päivänä, kun kuulen jonkun miehen lausuvan sanat “en minä politiikasta mitään ymmärrä”. Jostain syystä naisten suusta väitettä kuulee harva se päivä.

Empiiriset tutkimukset joka puolelta maailmaa tukevat havaintojani. Miehet puhuvat enemmän kuin naiset (paitsi tilanteissa, joissa ryhmä pyrkii tekemään yhteistyötä). Miehiä pidetään pätevämpinä kuin naisia myös silloin, kun he eivät sitä ole. Naiset taas rutiininomaisesti aliarvioivat oman osaamisensa – ja myös suoriutuvat huonommin silloin, kun uskovat sukupuolensa vaikuttavan suoritukseensa negatiivisesti.

Naisten ujous ja haluttomuus nostaa itseään jalustalle voidaan nähdä vaatimattomuuden hyveinä, mutta ne myös vahvistavat yhteiskunnassamme yhä vallitsevia epätasa-arvoisia rakenteita. Kyseessä ei ole suurin tasa-arvo-ongelmamme – ei lähellekään – mutta ongelma kuitenkin.

Toisin kuin moni muu ongelma, se on meidän ratkaistavissamme. Käytöksellämme me annamme esimerkin tulevien sukupolvien tytöille ja naisille. Olkaamme siis ylpeitä ansioistamme, jotta lapsemme oppivat arvostamaan omia ansioitaan siinä missä toistenkin – sukupuoleen katsomatta.

 

Sukupuolittuneesta ujoudesta ei ole helppoa päästää irti. Kulttuuri opettaa meitä naisia vähättelemään itseämme, käyttäytymään kohteliaasti, olemaan puhumatta päälle. Hyvien käytöstapojen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa hiljaisuutta.

Jos nyt voisin palata tuohon luokkahuoneeseen syksyllä 2012, en varastaisi puheenvuoroa. Sen sijaan pyytäisin sitä ja kysyisin: entäpä jos puhuisimmekin tänään kaikki?

***

*) Käytän tässä tekstissä sanoja nainen ja mies, en sanoja naisoletettu ja miesoletettu, koska uskoakseni juuri sukupuolen kokemus vaikuttaa käyttäytymiseen. Puheenvuorojen epätasainen jakautuminen on kuitenkin kiinni myös ympäristön olettamasta sukupuolesta.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *