Erään poliitikon tarina, tai: miksi lähdin ehdolle kuntavaaleihin

En ole koskaan halunnut politiikkaan. Politiikka on joukkue- ja kestävyyslaji, jossa voitot ovat harvassa ja tappioista kärsivät usein kokonaiset ihmisryhmät. Minä taas olen huono häviäjä.

Silti tiesin jo lapsena, että isoksi kasvettuani osallistuisin politiikkaan tavalla tai toisella. Se ei ollut haaveeni eikä päämääräni vaan asia, johon suhtauduin – ja edelleen suhtaudun – vähän niin kuin siivoamiseen tai ruoanlaittoon: jonkun se on tehtävä. Ja jos sitä ei itse tee, on tyydyttävä siihen jälkeen, mitä toiset saavat aikaan.

Eihän semmoinen elämä nirsolle ihmiselle kelpaa.

 

Muistan, kun Tarja Halonen valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran. Olin 12-vuotias, minulla oli paljon mielipiteitä, ja mikään ei tuntunut luonnollisemmalta kuin ajatus naisesta Suomen keulakuvana. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, miten poikkeuksellisesta asiasta oli kyse.

Naiset eivät hakeudu politiikkaan yhtä usein kuin miehet. Ja silloin kun hakeutuvat, heitä häiritään, heidän ulkonäköään arvostellaan ja heitä pidetään vähemmän uskottavina kuin miehiä. Tänä päivänä maailmassa on 195 valtiota, ja vain kymmenessä niistä johtohahmona toimii nainen. Prosenttiyksikköinä luku on 5 %.

Nämä asiat eivät ole pelottaneet minua. Viimeaikaisia aborttikeskusteluja ja naisvaltaisten alojen työehtojen heikennyksiä seuranneena olen pikemminkin päätynyt toteamaan, että sukupuoli ei todellakaan ole este politiikkaan osallistumiselle. Jos jotain, se on sille syy.

 

Edustuksellinen demokratia ei nimittäin toimi ilman edustuksellisuutta. On aina ongelma, mikäli eduskunnasta tai valtuustoista ei löydy lainkaan jonkin kansanosan jäseniä. Naisten osalta tilanne on Suomessa siedettävä, mutta nuorten ja pienituloisten ihmisten vähäinen osuus suorastaan pistää silmään. Eduskunnasta ei myöskään löydy yhtään liikuntarajoitteista ihmistä, ja julkisesti seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjä edustavien henkilöiden määrän voi laskea yhden käden sormilla.

Politiikka on ollut pelkkien rikkaiden keski-ikäisten miesten hiekkalaatikko jo aivan riittävän monta vuosisataa. Ikä, sukupuoli, varallisuus, toimintakyky, ihonväri, uskonto, koulutustaso – mikään näistä asioista ei saa toimia hidasteena, kun kyse on kaikkia koskevasta päätöksenteosta. Jokaisella ihmisellä on oltava mahdollisuus osallistua politiikkaan. Vaikuttamisen tapoja on löydyttävä niillekin, joille vaalikampanjointi ei ole se omin tapa toimia.

 

Osallistuin ensimmäiseen mielenosoitukseeni 15-vuotiaana. Kyseessä oli Irakin sodan vastainen mielenilmaus Helsingissä. Kaikenikäisiä rauhan puolustajia oli paikalla yli 15 000.

Kokemus painui mieleen. Mielenosoitus ei hillinnyt sotaa eikä estänyt satojen tuhansien irakilaisten kärsimystä, mutta se opetti, ettei maailman vääryyksiä vastaan tarvitse nousta yksin. Se rohkaisi osallistujia jatkamaan taistelua paremman ja oikeudenmukaisemman tulevaisuuden eteen, löytämään uusia keinoja toimia.

Moni niistä, jotka marssivat Helsingissä helmikuussa 2003, on tänä keväänä ehdolla kuntavaaleissa ympäri Suomen. Niin minäkin.

 

***

P.S.

Ehdokasasettelu kuntavaaleihin on auki vielä helmikuun loppuun asti. Ainakin Tampereella puolueiden ehdokaslistoille mahtuu vielä ihmisiä. Ehdolle lähteminen ei vaadi puolueen jäsenyyttä, vaan listoille voi liittyä sitoutumattomanakin. Ehdokkuus ei myöskään velvoita järjestämään suurta kampanjaa, vaan tehdä voi juuri sen verran kuin ehtii ja jaksaa.

Jos siis pystyt samastumaan edes osaan siitä, mitä kirjoitin yllä, lähde ehdolle! Kuntavaaleissa merkitystä on nimittäin jo ihan muutamillakin äänillä, ja jokainen uusi nimi tuo uusia äänestäjiä uurnille. Mitä vähemmän sinun näköisiäsi tai taustaisiasi ihmisiä politiikasta löytyy, sen suurempi syy on lähteä ehdolle juuri nyt.

Jos Vasemmistoliitto on sinun puolueesi, ehdokkaaksi voit ilmoittautua täältä:

https://my.surveypal.com/Kuntavaalit2017

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *